Vähän petyin, kun harmaantuivat tavalliseksi sadetaivaaksi ja alkoivat tihutella nuukasti vettä alas.
Kasitielle kuitenkin käännyin, ja Kokkolaa kohti. Edsvössä vihdoin sadebongaus palkittiin.
Transpointin rekka ajeli edellä, kun se äkkiä muuttui harmaaksi, ja samalla olin minäkin harmaalla vyöhykkeellä.
Parikilometriä vettä tuli paljon, mitään mahdollisuutta ei olisi ollut rekan ohittamiseen, koska näkyvyys oli muutamassa kymmenessä metrissä. Enimmän myräkän tauottua tuli ohitustilaisuus, jota käytin hyväkseni.
Sadetta jatkui Kokkolaan asti. Prisman ja Kirkonmäen valot tekivät tepposet, edellä oli taasen rekka, joka valitsi oikean kaistan valoihin. Tulin noin viidenkymmenen metrin päässä vasenta kaistaa. Vihreisiin. Juuri kuin rekka oli niissä vaihtuivat valot punaisiin.
Ehkä olisi ollut viisasta vetää punaisista läpi, mutta valitsin jarruttamisen märällä tiellä.
Ei ollenkaan niin yksinkertainen temppu.
Ennen valoja on tienpinta hioutunut liukkaaksi, pitoa paljon vähemmän kuin normaalilla ajoradalla, ja lukkiutuminen herkässä.
Mutta kyllä Ksatanen toppas äkkiä. Sen huomasin, että eturatas luisteli muutaman kerran, ei aivan äärirajoilla, mutta ei paljoa olisi tarvinnut enempää jarrua annostella kun olisi kuulunut rämähdys.
Kokkolan jälkeen ilma leppeni vielä entisestään, aukaisin visiirin, ja annoin tuulen ja sadepisarain löytää kypärän sisälle.
Hetki oli niitä parhaita mitä moottoripyörän päällä voi kokea, vauhtia vajaa sata, pyörä menee kuin tyhjällä käynnillä, leppeä tuuli, sadepisarain kevyet iskut kasvoille, tien kohina, kaiken keveys. Erästä tämän kesän huippupätkiä elin Kokkolasta kotiin.
Oli mahtava fiilis sammuttaa moottori, aukaista kypärän nauha ja ottaa pois päästä pienessä tihkusateessa, kesän kaikki tuoksut ympärillä. Pyörä napsuu jäähtyessä, tällaisia hetkiä varten ovat moottoripyörät tehty.