Ränsistynyt Discoland.
Ei ollut ränsistynyt silloin kun keikkailimme ko. paikassa. Väkeä oli aina toistatuhatta, ja kaikki maksavia? Ovimikkona oli kuuro Tauno, jonka haukankatse filmasi kaikki sisään tulijat ja menijät. Soittajat eivät lippua ostaneet, leiman sai käteen ilman valuutan menetystä.Tauno ei soittajille leimaa lyönyt, hänen kunnia asia oli muistaa kertanäkemällä kasvot.
Koskaan Tauno ei kysynyt leimaa, näytti jo kaukaa , sisään vaan.
Jälleen kerran olimme keikan soittaneet, tällä kertaa oli Eero Palon yhtye remmissä, Eero, Klaus, Manne, ja minä. Meinas unohtua Puutio.
Puutio ei ollut mukana, oli saanut jonkin paremman keikan, taisi olla Ruotsissa kuskaamassa Marinkaisten nuoria miehiä.
Eero oli ottanut Askosta huonekaluauton käyttöömme.
Transiitissa oli iso fanerikoppa takana, luulimme, että meillä on paljon soittokamoja, mutta tuonne kopin nurkkaan lykättynä kutistuivat kummasti.
Edessä oli tilaa kahdelle Eeron lisäksi.
Yhden piti jäädä vehkeitten kanssa kopperoon.
Me jätimme Eeron yksin! Syynä oli Philips Siera kasettimankka, jonka olin saanut hankittua edellisellä viikolla.
Ja radiosta äänitetty kasetti.
Uudet patterit takasivat sen, että kahdeksan sentin kaiuttimesta kuuluva musiikki voitti fanerikopan melun.
Kuuntelimme kasettia, josta tuli legenda. Se oli radiosta äänitetty, laadultaan keskinketainen, mutta sen sisältämät kappaleet tekivät siitä legendan, ja juonnot joita ei kaikkia aina ehtinyt taukonäppäimellä saamaan pois, jäivät siis pätkittyinä nauhalle.
Emme tarvinneet kymmenkanavaista stereota, josta satojen suodattimien läpi tulee täydellistä häiriöistä vapaata musiikkia.
Siera oli meidän kymmenkanavainen. Kappaleet eivät edes olleet kaikki kokonaisina kasetilla, se ei häirinnyt, Les Paul ja Mary Ford, Benny Godman, Chet Atkins, Hank Snow, antoivat ikimuistoisen kuunteluelämyksen.
Kun laskettelin Ksatasella rannikkoa kohti muistot tulivat elävästi mieleen, mehän emme nähneet Transiitin kopista mitään, siinä ei ollut ikkunoita, eikä edes sisävaloa. Klaussin sytkä oli ainut tuikku.
Nyt näin, en tosin niin hyvin kuin olisin toivonut, sillä aurinko oli suoraan edessä. Tosin vielä aika korkealla.
Mutta muutaman kilometrin kuluttua mereltä noussut pilvenmöhkäle peitti ilta auringon. Kaksikymmentä kolme asteinen ilma viileni kahdeksaantoista.
Jos oli musiikkielämys tällä tiellä voimakas melkein neljäkymmentä vuotta sitten, oli ajo elämys aivan vastaava.
Unohtumattomia kilometrejä taittoi Ksatanen ihantellisessa iltasäässä, liikennettä ei ollut, tie oli tyhjä, en edes harkinnut siirtyä pohjapuolen maisematielle. Nyt nautin kyydistä, ajosta jossa tuulen suhinaan liittyi Ksatasen vaimea hyrinä, tie solui satakaksikymmentä kilometriä tunnissa pyörän rattaitten alle, sattuma tai ei, tällä samalla tiellä tulin kokeneeksi kaksi suurta elämystä, aikavälillä kolmekymmentä kahdeksan vuotta.
Jan Leekin kommentti Ksatasesta. ” BMW K-100 LT on paras matka-ajoon, ja sillä voi ajaa Saksasta Italiaan käyttämällä vain kaksi kertaa muuta vaihdetta kuin viitosta.
Polttoaineen kulutus on todella pieni. Pyörässä on hyvä kate. Ja kardaani. Ja kello. Ja se on kevyt käsitellä. Kawasaki 750 turbo on tankattava 35 kertaa välillä Tukholma-Rooma – Tukholma. BMW tarvitsee vain 18 tankkausta”.
Näin no hiljaa tosi, sanois Puutio.
Ei ollut ränsistynyt silloin kun keikkailimme ko. paikassa. Väkeä oli aina toistatuhatta, ja kaikki maksavia? Ovimikkona oli kuuro Tauno, jonka haukankatse filmasi kaikki sisään tulijat ja menijät. Soittajat eivät lippua ostaneet, leiman sai käteen ilman valuutan menetystä.Tauno ei soittajille leimaa lyönyt, hänen kunnia asia oli muistaa kertanäkemällä kasvot.
Koskaan Tauno ei kysynyt leimaa, näytti jo kaukaa , sisään vaan.
Jälleen kerran olimme keikan soittaneet, tällä kertaa oli Eero Palon yhtye remmissä, Eero, Klaus, Manne, ja minä. Meinas unohtua Puutio.
Puutio ei ollut mukana, oli saanut jonkin paremman keikan, taisi olla Ruotsissa kuskaamassa Marinkaisten nuoria miehiä.
Eero oli ottanut Askosta huonekaluauton käyttöömme.
Transiitissa oli iso fanerikoppa takana, luulimme, että meillä on paljon soittokamoja, mutta tuonne kopin nurkkaan lykättynä kutistuivat kummasti.
Edessä oli tilaa kahdelle Eeron lisäksi.
Yhden piti jäädä vehkeitten kanssa kopperoon.
Me jätimme Eeron yksin! Syynä oli Philips Siera kasettimankka, jonka olin saanut hankittua edellisellä viikolla.
Ja radiosta äänitetty kasetti.
Uudet patterit takasivat sen, että kahdeksan sentin kaiuttimesta kuuluva musiikki voitti fanerikopan melun.
Kuuntelimme kasettia, josta tuli legenda. Se oli radiosta äänitetty, laadultaan keskinketainen, mutta sen sisältämät kappaleet tekivät siitä legendan, ja juonnot joita ei kaikkia aina ehtinyt taukonäppäimellä saamaan pois, jäivät siis pätkittyinä nauhalle.
Emme tarvinneet kymmenkanavaista stereota, josta satojen suodattimien läpi tulee täydellistä häiriöistä vapaata musiikkia.
Siera oli meidän kymmenkanavainen. Kappaleet eivät edes olleet kaikki kokonaisina kasetilla, se ei häirinnyt, Les Paul ja Mary Ford, Benny Godman, Chet Atkins, Hank Snow, antoivat ikimuistoisen kuunteluelämyksen.
Kun laskettelin Ksatasella rannikkoa kohti muistot tulivat elävästi mieleen, mehän emme nähneet Transiitin kopista mitään, siinä ei ollut ikkunoita, eikä edes sisävaloa. Klaussin sytkä oli ainut tuikku.
Nyt näin, en tosin niin hyvin kuin olisin toivonut, sillä aurinko oli suoraan edessä. Tosin vielä aika korkealla.
Mutta muutaman kilometrin kuluttua mereltä noussut pilvenmöhkäle peitti ilta auringon. Kaksikymmentä kolme asteinen ilma viileni kahdeksaantoista.
Jos oli musiikkielämys tällä tiellä voimakas melkein neljäkymmentä vuotta sitten, oli ajo elämys aivan vastaava.
Unohtumattomia kilometrejä taittoi Ksatanen ihantellisessa iltasäässä, liikennettä ei ollut, tie oli tyhjä, en edes harkinnut siirtyä pohjapuolen maisematielle. Nyt nautin kyydistä, ajosta jossa tuulen suhinaan liittyi Ksatasen vaimea hyrinä, tie solui satakaksikymmentä kilometriä tunnissa pyörän rattaitten alle, sattuma tai ei, tällä samalla tiellä tulin kokeneeksi kaksi suurta elämystä, aikavälillä kolmekymmentä kahdeksan vuotta.
Jan Leekin kommentti Ksatasesta. ” BMW K-100 LT on paras matka-ajoon, ja sillä voi ajaa Saksasta Italiaan käyttämällä vain kaksi kertaa muuta vaihdetta kuin viitosta.
Polttoaineen kulutus on todella pieni. Pyörässä on hyvä kate. Ja kardaani. Ja kello. Ja se on kevyt käsitellä. Kawasaki 750 turbo on tankattava 35 kertaa välillä Tukholma-Rooma – Tukholma. BMW tarvitsee vain 18 tankkausta”.
Näin no hiljaa tosi, sanois Puutio.
