Elokuinen koleus muuttikin suuntaa, antaen tilaa mukavalle lämpö-aallolle. Mitäs tekisi pieni iltalenkki! Kasin otin ratsuksi. Puoli kuuden aikoihin lähdin liikenteeseen, kuusitoista astetta lämmintä, mikä tärkeintä, ilma tavattoman pehmeää. Vanhalle tielle kuluttamaan kumia muustakin kuin aivan keskeltä. Tiedä häntä, tapahtuiko kulumista, vai pysyikö kosketuspinta turvallisesti lähellä keskikohtaa... Mielijohteesta käänsin Marinkaisten Kalasatamaa kohti, kiertelin vielä huvila-alueellakin. Otin parit kuvat. Sitten käänsin keulan Ruotsaloa kohti, mutta vain Satu oli kotona. Ami taisi olla töissä. Lähdin omassa hyvässä seurassa uusia seikkailuja päin! Käännyin Ruotsalon vanhalle tielle, siitä Kirkkotietä pitkin kasia kohti. Aika harvoin tulee enää tätä tietä kuljettua, ennen niin tuttu polku tuntui jopa vieraalta. Kasitien yli kohti viitan osoittamaa Kouria. Hyvässä kunnossa oli sora-alusta, mukavia mäen nyppylöitä ja mutkia on tämä viisi kilometriä täynnä. Peitson tiehen yhtyy stop merkin pysäyttämänä. Kääntelin Kannukseen päin, vain hetkeksi, vilkku oikeaan, Kälviän suuntaan. Liikenneympyrästä suoraa. En tiennyt vähääkään minne matka vie. Ullavaan päin lähti Kasi! En kuitenkaan päästänyt sitä Passojan tienhaaran ohi, vaan käännyin vasemmalle. Rataa seuraten etenimme Kasin kanssa, toki asfaltoitu tie alla. Uusi tienlinjaus vei radan ali, Kajaanitie tulikin melkein heti. Käännyin Kannusta kohti. Olin jo päivällä ajanut tätä samaa raittia toiseen suuntaan. Nyt annoin Kasin paukuttaa myötävalossa sataakahtakymppiä mittarinopeutena. En malttanut olla kuvaamatta varjoa, joka oli juuri tien suuntainen. Hain tapani mukaan huonoja puolia pleksittömyydestä, turhaa, sadassa kahdessakympissä ei esiintynyt mitään repimistä, kädet olivat hyvin rennosti ohjaustangolla, eikä olkapäitä tarvinnut jännittää lainkaan. Ihme juttu. Meno tuntui tavattoman kevyeltä. Kannuksen liikenneympyrät kallistelin niin, että jatkoin suoraan Kajaania kohti. Sekään ei olisi tuntunut mahdottomalta tavoitteelta. Mutta päätin, ettei tällä kertaa. Edessä kääntyi rekka Ylivieskaan päin, sinne myös Kasi! Rekan perässä oli hyvä testata virtauksia, miten ne vaikuttavat ajoon. Ja jälleen! Paljon vähemmän kuin jos olisi kate, ja tai pleksi pyörässä. Rekka ajeli rajoitinta vasten, liikkeistä päätellen lastina oli ilmaa. Katselin ohitus suoraa, kun Junkalan merkeillä varustettu Scania jysäytti hiljentämättä suurehkoon painumaan tiessä, tyhä lastihan sillä oli, totesin, kun toinen takaovi paukahti auki. Yritin kiinnittää kuskin huomiota tapahtuneeseen, ei mitään. Koukkasin sivu, ja näytin että pysähtyy edessä olevalle bussipysäkille. Sen merkin kuski ymmärsi. Oli vähän kysyvän näköinen kun kävelin auton viereen. Kerroin tilanteen, näki heti, että äijä oli tyytyväinen, repsottava ovi ei ole turvallinen liikenteessä, ei taida kestää suurempia heittoja. Jatkoin matkaa. Jonkin ajan kuluttua kurvasin sivuun liittymästä, kaivoin aurinkolasit esille, ennakoivaa toimintaa! Niinhän se meni, että aurinko, joka saatteli meitä seläntakaa Kajaanitellä oli vastassa etuvasemmalla kun käännyin Kalajokea kohti. Aurinkolasit ovat paljon paremmat kuin kypärän oma aurinkovisiiri. Oikeastaan ei ollut mitään hätää ajella välistä jopa täysin vasta aurinkoon. Viimeinen temppuhan olisi nostaa visiiri ylös, kokeilin sitäkin huvikseni, tuli todellinen harrikka fiilinki puseroon, kun ajelin mustat lasit päässä visiiri ylhäällä. Jee!! Kalajoki - Himanka tie on päällystetty eikä vielä maalattu, joten kahdeksankymppiä rajoitus. Mikäs sen mukavampaa, kruisailla välistä visiiri auki ja antaa tuulen tulla kypärän sisälle. Yllättvän vähän sitä tulee? Kotona olin puoli yhdeksän aikoihin. Ylläoleva sepustus on tarinaa ajosta MOOTTORIPYÖRÄLLÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti