Näin se suunnilleen kävi.

Tankki täynnä, öljyt vaihdettu, ilmanpaineet tarkistettu, kaikki valmista lähtöön.
En paljoa vilkuillut ennusteita tulevasta säästä, kun valmistauduin Norjan reissulle. Sää otetaan sellaisena kuin se tulee.
Pakkaus oli helppoa edeltä laaditun listan mukaan. Moneen kertaan koeteltu varusteluettelo sisälsi suunnilleen kaiken mitä tällaisella matkalla tarvitaan. Ja hieman tarpeetontakin.
Perjantai-aamuna 27 kesäkuuta oli kaikki valmista. Anssu ajeli kahdeksan maissa pihalle, Suzuki pakattuna lähtöä varten. Taivas oli pilvien peitossa, mutta lämpöä mukavat viisitoista astetta.

Grammo tekee viime hetken virityksiä, Tarja kontrolloi työn laadun.

Anssulla tuima ilme, Suzuki kestää.....

Entisellä ST ykkösellä tankkasin, ja samalla tulvat Tarja ja Grammo paikalle. Anssu oli tankannut Kokkolassa. Päätimme, ettemme pidä mitään pakollista ajoyhteyttä toisiimme, vaan sovimme pisteet missä pysähdytään. Kuitenkin alkumatkasta letka oli yhtenäinen.

Pyhäjoen vanhalle sillalle pysähdyimme ensimmäiselle tauolle.
Raahessa alkoi sade. Tupoksen abcllä joimme kahvit, ja kuivattelimme hetken kosteita vaatteita.
Lämpötila oli laskenut sateessa kymmeneen, mutta Tornion ABC,llä näytti jo viittätoista astetta.
Anssun kanssa piheinä joimme vain kahvit. Tarja ja Grammo söivät! Viereisen pöydän olivat miehittäneet Etelä-Suomalaiset Kawasakiukot. Isä ja poika. Pojalla oli kylmä. Olivat Oulusta asti ajaneet sateessa, Utsjoelle menossa. Vähitellen hankkiutuivat lähtöön. Mikko poikaa vähän kävi sääliksi.
Tornion ja Haaparannan rajalla oli tietyö. Ruotsissa kun länteen kaasuttelimme alkoi ilma lämmetä. Sateen jälkeen tuntui kaikesta huolimatta mukavalta. Luulajan jälkeen pidimme pienen tuumaus, ja kartan tarkastelutauon. Ålsbyta kohti käänsimme keulat melkein heti liikkeelle lähdettyämme. Tie kulki loivin mutkin metsäisessä maisemassa, kerran pysähdyimme ennen Ålsbytä pienelle tauolle. Kylällä ostin Sinoilia, Anssu osti pikkupurtavaa ja juotavaa.
Arvidsjaurin lentokenttään tutustuimme pienen harharetken seurauksena. Mitäs sitä maalaispoika ruotsalaisten kylttien päälle niin ymmärtää. Itse Jaurissa tankkasimme, etsimme leirintäpaikan ja saimme mukavan mökin asuttavaksi.

Ohjaustankoon parin sentin korotuspalat. Remonttipaikkana Arvidsjaur

Anssu ja Grammo löivät remonttihommiksi. Grammo korotti ohajaustankoa pari senttiä, ja Anssu vaihtoi jarrupalat Tohtoriin. Tohtori oli ja on sen näköinen peli, että harkisin kauan uskallanko tuolla pelillä edes postia hakea, vai leviääkö välille.
Tarja ja Grammo lähtivät tutustumaan jalkaisin kylän ilta-elämään.
Anssun kanssa vedimme peitot korville.
Aamulla armeijamaisesti puoli seitsemältä ylös, aamukahvien jälkeen kamat kasaan, ja tielle. Suuntana Storuman. Grammo ja Tarja lähtivät ajelemaan omia teitään Stroumania kohti. Jäimme Anssun kanssa jälkijoukkoon.
Nopeudella kahdeksankymmentä etenimme metsäisiä kankaita, soisia alankoja halkovaa tietä. Muutamat kylät piristivät Ruotsin lapin maisemia.
Storuman on vähän isompi paikka. Kävimme huoltoasemalta hakemassa parit Batteryt.
Tarja ja Grammo olivat odottaneet jo jonkin aikaa, kuulemma?
Seuraava etappi olisi Strimsund.Grammo ja Tarja jälleen etujoukkoihin. Vilhelmiina oli vilkaan oloinen kylä.

Pysähtelimme muutaman kerran valokuvaamaan avartuvia maisemia.
Doroteassa pysähdyimme juomanosto tauolle. Näppäilin kuvia kylän rantatorilla. Taisi olla peräti kommuuni tämä Dorotea. Strimsundissa tankkasimme suunnitelmien mukaisesti.
Jälleen Grammo ja Tarja lähtivät airueiksi. Muutaman kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen huomasimme eräässä sillankorvassa camping alueen, ja rannassa tutun pyörän kuskeineen. Käänsimme mekin sinne. Siinä olikin hyvä tilaisuus kiehauttaa päivän ateria, viereinen lohijoki solisi leppoisasti ruokamusiikkia. Nyt lähdimme Anssun kanssa etujoukkoihin. Ennen Östresundia tie yhtyi Sundsvall Trondheim valtaväylään.

Ajelimme komeaa järvenrantaa parikymmentä kilometriä, pysähdyimme, ja tuttu Suzuki saavutti meidät.
Sadepilviä alkoi nousta lännen taivaalle, myöskin pilvien näköisiä vuoren huippuja pilkisteli horisontista. Tunnelma kohosi.
Tämä länteenmenevä tie muistuttaa paljon Mo I Ranan lähestymistä. Ehkä pohjoisen reitti jylhempi? Sade teetteli alkamistaan. Ajoa se ei haitannut . Vähitelleen maisemasta katosi jylhyys, tasaista metsätaivalta jatkui pitkiä matkoja. Enforsissa sade yltyi märäksi, päätimme asettua yöpuulle. Yöpuu löytyi eräästä majoituspaikasta. Päärakennuksessa jatkuvat häät, emme antaneet sen häiritä itseämme, emmekä häirinneet luultavasti mekään häitä, mitä nyt Anssun Suzuki. Majoituimme pihassa olevaan kokoushuoneistoon. Luxusta yöpymiseen.
Anssu tinaili kynäkameran johtoja liittimiin, tarkoituksena videoida ajokuvaa.
Pää oli muistuttanut loppumatkalla että voisi olla jopa kipeäkin. Ja olihan se. Päätin ottaa pari Buranaa. Kauhistus, en löytänyt niitä. Onneksi Tarjalla oli varalle.
Hyvä peti toi unen heti.
Aamulla ei pääntaudista tietoakaan, mutta: Grammo hiipi tuskaisen näköisenä kämpästä, aika pahan näköinen päänkipu parahimmillaan.
Päätimme, että lähdemme Anssun kanssa liikenteeseen, Tarja ja Grammo jäävät vielä majapaikkaan.
Kohtaamispaikaksi sovimme Hell nimisen kylän Norjan puolella. Suunnitelmassa oli tankkaus Enforsissa. Mutta emme löytäneet sopivaa huoltoasemaa. Ajoimme Norjaan.

Täältä löytyikin Shell, jossa tankkasimme. Vähän matkan päässä olevalla Essolla olisi bensa ollut huomattavasti halvempaa! Lähes Ruotsin hinnoissa.
Hell,issä pysähdyimme lentokentän vieressä olevalle huoltamolla. Anssu asensi kameran Suzukin valolaitteistoon kiinni. Minä yritin kesytellä paikallista, kottaraisen näköistä lintua.
Lähetin textin Grammolle ja ajo-ohjeista huoltamolle.
Tunnin verran siinä taukoilimme, ja odotimme, kunnes tuli texti, " ajoimme ohi, olemme Trondheim-Oslo tienristeyksessä." Pistimme kamat kokoon, ajelimme parin tunnelin kautta ko. risteykseen, josta jatkoimme koko porukka Grammon johdolla Trondheimia kohti. Yllättävän iso ja komea kaupunki.
Pysähdyimme pienvene sataman lähettyville. Nyt olisi tilaisuus jalkautua.
Mutta siihen tuli mutta, mutta. Mihin pyörät? Tankkilaukkuja ja kypäriä ei huvittanut lähteä raahaamaan mukana. Päätös: Dombasia kohti.
Grammo ja Tarja jälleen etujoukkoihin. Kaupungin jälkeen etujoukko päätti haeskella tankkauspaikan, ja aikoivat vähän syödäkin. Anssun kanssa jatkoimme matkaa.
Liikenne oli kovaa, autoja ja moottoripyöriä tuli ja meni. Ajelimme täsmällisesti rajoitusten mukaan.
Ennen Åppdalia pysähdyimme huoltoasemalle, Anssu haki juomaa, söimme parit leivät enimpiin nälkiimme.
Ihmisiä oli liikkeellä, paikallisiakin bongasimme, ehkä?
Odotus venyi. Epäilimme, että puolet tiimistämme olisi päässyt ohi huomaamatta.
Viesti liikkeelle. " Lähdemme Dombasiin".
Åppdalin ja Dombasin välillä tie nousee tuhanteen metriin. Maisemat avartuivat puut loppuivat, ja tuuli alkoi ulvoa. Lampaitakin ilmestyi tielle, ja tien vieriin. Turisteja kuitenkin enemmän. Pysähdyimme pari kertaa. Dombasin laaksoon laskeuduimme jyrkkää mäkeä, ja yksi mutka meinasi tulla melkein syliin.
Dombas olikin vilkas paikka. Paikallisen Stadoil,in pihalla oli autoja, moottoripyöriä ja ennenkaikkea ihmisiä pilvin pimein. Jäimme odottamaan.
Mukavan näköinen kirkko katseli rauhallisesti tätä vilinää. Nyt ei mennytkään kauaa, kun Suzuki kurvasi paikalle.
Suunitelmissä oli yöpyä näille seuduille. Mutta Drondheimiin tutustuminen oli jäänyt aikomuksen asteelle. Päätimme jatkaa matkaa Peikkovuoria kohti. Tankkaus suunniteltiin rauhallisempiin maisemiin. Rauma joen laaksoa huristelimme länttä kohti. Laakso on tavattoman kaunista seutua, jyrkillä rinteillä maalaistalot roikkuvat tyhän päällä. Pellot käsittämättömän jyrkissä rinteissä.
Pysähdyimme pienenelle huotoasemalle. Kortti ei kelvannut mittariin, mutta maksuksi sisällä kyllä. Ajelimme hiljalleen eteenpäin, aina vain uskomattomampia näkymiä levittäytyi eteemme. Vähitelleen maalaismaisema muuttui jylhäksi kalliorotkoksi. Tie seurasi koskista joen uomaa, kalliot muuttuivat lumihuippuisiksi vuoriksi. Ilmassa oli odotuksen tutua. Pysähtelimme melkein joka pysäkille, emme toisin olleet ainoita pysähtyjiä, liikennettä oli paljon. Maisemien höysteenä oli muutama vanha silta Rauma joen yli. Sähkölinjojen tekijoillä ei saa olla korkeanpaikan kammoa

Tällä kameralla Anssu ikuisti ajokuvat. Minullakin Peikkovuorilla vain videokamera käytössä, joten siltä pätkältä ei still kuvaa.
Vaatimaton risteys vasemmalle kertoi, että olimme Trostigenin ylittävän tien alkupäässä.
Nyt olivat suunnitelmat tästä eteenpäin hukassa. Meidänhän olisi pitänyt yöpyä Dombasissa? Eteenpäin elävän mieli. Trostigenin juurella pysähdyimme, ensin ihmettelimme pieniä leikkiautoja joita kapusi ylöspäin ja alaspäin edessä näkyvän vuoren rinteillä.
Vaihtoehdot olisivat, kääntyä takaisin ja hakea majoitus. Käydä huipulla tulla takaisin ja hakea maja. Ylittää vuoristo, ja hakea majoitus Valdhal`in puolelta.
Viimeinen vaihtoehto voitti.
Aloimme kipuamisen. Ksatanen ihmetteli jyrkkiä mutkia serpentiinien päissä. Nousussa kolmonen ja kakkonen olivat sopivia vaihteita. Pysähtelimme melkein jokaiselle hyllylle. Henkeä piti haukkoa kun katseli maisemia. Otimme kuvia kaikista kulmista, vaikka tiesimme, että vain kalpea aavistus taltioituu biteille. Videokamerakaan ei paljoa parempaan pystynyt. Huipulta aloimme laskeutua hiljalleen Valdahlia kohti. Vieläkin oli mielissä äskeiset maisemat. Sain jopa huomautuksen hiljaiseta vauhdista. Leirintä-alue löytyi nopeasti, mökin molemmille ryhmille. Pieni iltapala ja unta palloon. Sen verran otti nousu voimille, vaikka pyörät pääosissa, ettei unta tarvinnut odottaa.

Ksatanen Peikkovuoren takana aamuvalaistusessa.
Aamu valkeni sateisena, katselimme taivaalle, ja päätimme odottaa…Sade tuntui jatkuvan, joten lähdimme puoli kymmen aikaan liikkeelle. Laitoin ensimmäistä kertaa tällä matkalla sadevaatteet päälle. Coretex tyyppiset ovat hyvät, mutta niiden kuivumisaika on pitkä.

Norge jaos jälleen täysilukuisena, Valdhalin lauttasatamassa.

Jylhät vuoret ympäröivät Vahldalia

Tulimme lauttasatamaan, pieni odotus, ehti otta kuvia sumuisesta vuonosta.
Lautalle tuli autojakin muutama. Lyhyt matka kesti vajaa kymmenisen minuuttia

Noiden huippujen yli olisi tarkoitus päästä.

Satamasta aloimme nousta Geiranger vuonoa ympäröivään vuoristoon. Ylängöllä meidät yllätti tasainen alue, jossa hyvinvoivan näköisiä maalaistaloja ympäriöi rinnepellot. Vuohia, lampaita ja emolehmiäkin oli tiellä ja tien vieressä. Tuorerehu talvea varten oli silputtu muovipalloihin.Pieni nousu vielä ennen Geirageriin laskua.

Vankka parveke tehty katselualustaksi. Näiltä kulmin on useimmat Geirageria esittelevät valokuvat otettu.

Huiput eivät ole niin teräviä kuin esimerkiksi Fausken seutuvilla, massiivisia toki.

Kylmä suihku!

Ilma ei ollut aivan ihanteellinen laakson maisemien ihailuun. Pilvet olivat suurimmaksi osaksi alapuolellamme, kuitenkin kylä näkyi samanlaisena kun lukemattomissa kuvissa ja postikorteissa olemme sen tottuneet näkemään.
Jyrkkiä serpentiinejä pitkin laskeuduimme kukin omia aikoja vuonoa ja Geirageria kohti. Valkoinen laiva ajeli vieressä samaa päämäärää kohti.
Alhaalla kävimme matkamuisto myymälässä ja ostimme pienet tuliaiset.
Pihalla Hollantilaisia ja Saksalaisia veteraanipyöräilijöitä käynnisteli itsensä ikäisiä koneitaan. Vilkkaasti painuivat serpentiineihin.Tarja ja Grammo häipyivät ruokapaikkaa etsimään. Sovimme, että jos hyvin käy, tapaamme Daldsniban seutuvilla. No, vieläkään emme ole tavanneet.

Tässä vielä katsellaan Geirangeria alaspäin mentäessä.
Ajelimme Anssun kanssa serpentiineihin. Nosu oli täälläkin jyrkkää jyrkempää. Mutta tie hieman leveämpää kuin Peikkovuorilla. Pysähtelimme usein, Anssu ajeli omaa vauhtiaan, siis vauhtia. Minä tulin myös omaa…. vauhtia. Kilometrin korkeudessa oli kylmä. Tie nousi koko ajan, oli vaikea saada pyörä pysyvästi parkkiin, ettei luisu alas. Vaihde päällä auttoi

Talveen ajoin ennen Djupvatten järveä. Järvi oli vahvassa jäässä, paukkui komeasta, otin muutamat kuvat. Sumu häiritsi näkyvyyttä. Nyt alkoi loiva lasku etelään. Maisema palautui vähitellen vuodenaikaa vastaavaan muotoon. Anssu odotti Ottaan menevän risteyksen luona. Länteen päin tien painui tunneliin. Ja tunnelista päin peruutti rekka, Ahola Transport ei ollut mahtunut siitä sisään, sai käännettyä ajoneuvon Geirangerin risteyksessä, ja jatkoi takaisin Ottaa päin. Myöskin me lähdimme pikkuhiljaa ajelemaan Otta joen rantoja itää kohti. Tein sellaisen maantieteellisen havainnon, että Raumajoki laski länteen, ja nyt tämä Otta itään? Tie seurasi uskollisesti vuolasta virtaa, komeita koskia vähä väliä. Sade ropisi visiiriin ajaessamme, tuntui kuin ajaisi koko ajan alamäkeen. Muutama kymmen kilometriä ennen Lomia matkan katkaisi hetkeksi tien päällystystyö.

Lomissa satoi tihkua. Katselimme vähän aikaa ympärille ja jatkoimme matkaa. Jokilaakso oli täälläkin komeaa.
Ennen Dombasia maisemat muuttuivat metsäisiksi, ja tie kertelin vuorten rinteitä. Pysähdyimme pienessä kylässä, Anssu kävi kylän "marketista" ostamassa juotavaa. Suomessa myymäläkiinteistö ei olisi kelvannut edes kuljetuslavojen varastoksi.
Senkin huomion teimme, ettei ABC,n kaltaisia huoltoasemia näillä manin näkynyt. Olivat ennemmin vanhaa Lohtajan Shelliä muistuttavia pieniä putiikkeja.
Tankkasimme Dovressa.
Samalla tankilla laittoi sadehaalareita päälle Italialainen veteraanimotoristi. Ajokkina BMW rs 100. Anssulla samanlainen odottaa restaurointia.
Dombasissa oli nyt paljon rauhallisempaa. Ajelimme hiljalleen ohi. Ennen Herknesin tienhaaraa Italiaano suhahti Bemarillaan ohi. Lampaat pitivät sadetta tien vierissä sykkyrä asentoon käpertyneinä.
Herknesissä poikkesimme E kuutoselta oikealle lähtevälle aukeita tunturimaisemia halkovalle hyväpintaiselle, kapeahkolle mutkatielle. Sadekin taukos vähitellen, ajo avarassa maisemalla oli parasta aaluokkaa.

Tyypillinen city eräretkeilijä!

Pystytimme leirin pienen puron varrelle, ja laitoimme Trangiaan tulet. Kylteistä päätellen olimme Sletten nimisessa kylässä. Ylistimme tunturipuron veden raikkautta, idylli hieman lakastui, kun tarkemmin katseltuamme huomasimme isohkon maatilan puron yläjuoksulla. Ei valitse Norjalainen niin tarkaan mihin viljelyksensä raivaa. Maisemat muistuttivat Saariselän tunturialueita. Aloimme tehdä suunnitelmia miten tästä eteenpäin.
Matkaa olisi jäljellä runsas puolitoistatuhatta kilometriä. Kahdelle päivälle sopiva määrä. Mutta meillä oli tätä päivää jäljellä vielä runsaasti. Kello oli Suomen aikaa vasta viiden tienoilla. Päätimme, kaksimielisesti, että ajetaan yöksi Ruotsinpuolelle, ja sieltä hujautetaan yhtä heittoa Lohtajalle.
Ajelimme Avldalia kohti. Tie oli pientä kylätietä, päällyste pysyi koko ajan laadukkaana. Avldalissa haeskelimme vähän aikaa oikeaa reittiä. Emme haluneet ajaa valtatie kolmosta, vaan se vieressä kulkevaa kolmeakymppiä. Huonosti opastettu tie löytyi. Nyt löytyi myös Norjan vaatimattomampaa maaseutua. Mukava ajella hiljalleen ja katsella ympärille.
Tien varteen oli laitettu varoituskolmio. Jarruttelin ja odottelin millainen hässäkkä mutkien takana odottaa. Tiedä häntä, varoitettiinko tien varressa nojatulolissa istuvasta tummusta, tai iloisella juhlatuulella olevasta, veikkaisin syksyn hirvijahtiin valmistatuvasta hirviporukasta. Tyytyväisen oloisia ihmisiä.
Tämän idyllin vastapainoa aukesi erään vaaran päältä Tynsetin viljapellot. Näkymä oli huikea, mäkien rinteisiin raivatut ehkä satojen hehtaareiden kokoiset oraspellot esittäytyivät kaikessa komeudessa. Tynsetissä oli pari kivitaloakin!
Seuraava mieleenpainuva paikan nimi oli Tolga.
Rorosin vanhassa kaivoskaupungissa pysähdyimme, ja ostimme jäätelöt.
Maisemat olivat mäkisiä, mutta Dombasin seudun jylhyys oli jäänyt taakse, vaikka kartan mukaan ylitimme Kölivuoristoa. Pari kertaa kävi tie puurajan yläpuolella.
Vauldalenin seutuvilla ylitimme Ruotsin rajan. Tullissa nukuttiin. Tie ei ollut hyvässä kunnossa, pitkiä routaheittoja ja pitkittäisuria oli heti rajalta lähtien. Pysähdyimme parissa kohtaa kuvaamaan viimeisiä tunturinäkymiä.
Vähtiellen tie laskeutui metsäisille kankaille, ja pinnan laatu parani huomattavasti.Pyörät tuntuivat lentävän melkein tyhjällä käynnillä. Pilvinen kostea sää siivitti menoa. Nyt voitaisiin ajaa pitkälle, mutta järki voitti, ja käännyimme sopivasta tienhaarasta maatilamajoituksen pihalle.

Saimme käyttöömme nimellisestä hinnasta kokonaisen maalaistalon. Anssu sukelsi heti kylpyyn, minä tyydyin suihkuun. Olohuoneessa olisi ollut mahdollisuus katsella televisiota vaikka koko yö. Mutta ne Ruotsin ohjelmat? Todellinen syy pehkuihin painumiseen oli herätys puoli viideltä aamulla. Niin myös tapahtui. Kaksikymmentä yli viiden katosimme usvaiseen aamuun. Kylän nimi oli, ja on vieläkin Långå.
Hedessä tankkasimme. Muutaman kilometriä ajettuamme poikkesimme riikin Ruotsalaiselta kuulostavaa kylää, Rätansbyraa kohti. Alkuun tie näytti komealta, olikin Vemdaleen saakka. Suuri hiihtokeskus vietti kesälomaa. Vemdalenin jälkeen tie kapeni, muuttui melkein kärrytieksi, oli toki jonkinlainen päälyste päällä. Jos silloin tällöin ei olisi vilahdellut tie numero 315 kylttejä, olisin epäillyt eksymistä.
Epäilykset häipyivät lopullisesti, kun putkahdimme valtatie 45,lle. Kartan mukaan parikilometriä etelään, ja jälleen itää kohti.
Livenä tämä ei toiminutkaan. Palasimme takaisin.
Tie jatkuikin suoraan valtatien yli, pienenä kylätienä, pienen kylän läpi. Mutkistuen huomattavasti. Saavutimme tuoreessa pöllilastissa olevan Scanian. Ei ollut mitään tarvetta ohittaa. Epäilin, että trenki oli ratissa. Hurjaa kyytiä huiteli menemään. Eihän se kyyti mitään, mutta kun tie oli ala-arvoisessa kunnossa. Hatun nosto Kaninkan jousien valmistajille. Ne laitteet olivat lujilla, todella lujilla.
Valtatie 83 lle saavuimme melken samaan aikaan pöllilastin kanssa. Emme olleet jääneet paljoakaan.
Östavallissa täysperävaunu kääntyi vasemmalle, jonkinlaiselle purkuterminaalille. Mekin pysähdyimme kylällä, napostelimma joitan pientä ajankuluksi.
Ånge olikin seuraavana, ja kohtalaisen iso paikka. Olihan kyltitkin johdatelleet kyseiseen taajamaan jo parinsadan kilometriin päästä. Liikennevaloja ja liikenneympyröitäkin muutamat. Viitisen kilometriä ajettuamme tulimme Sudsvall Trondheim tielle. Nyt voisi vielä koukata takaisin Norjaa kohti. Sundsvalliin kuitenkin suuntasimme. Tie oli täysin tasaista, valkoista asfalttia. Nopeus nousi heti Ruotsin sadankymmenen rajoitukseen. Nyt matka taittui ripeästi.

Anssu lähettää viestiä Stödestä.

Stödessä pysähdyimme ihmettelemään aamuun heräävän Ruotsin menoa. Kulutimme Batteryt mieheen. Luulin, että ajaisimme Sundsvallin kautta, mutta erehdyin, muutamaa kilometriä ennen kaupunkia äkkäsin läntisen ohitustien kyltit, ja kiersimme itsemme E neloselle, tässä kohtaa moottoritielle.
Anssu paukautti sivu, ja otti vasemman kaistan baanalla? Siinä sitten nopeus nousi äkkiä laittomiin lukemiin. Eivät Ruotsissakaan näköjään kovin innokkaasti moottoritie nopeuksia tarkkaile. Lujaa liikkuivat kanssa autoilijatkin.
Muutaman kymmenen kilometrin päästä rauhoitimme kulkumme lailliseksi.
Rauhoittamista edisti keskivaijerikaitetitten ilmestyminen tielle. Ja hetken kuluttua oli oikeallakin puolen samanlaiset kaiteet. Ohituskaistoja oli sitten viime reissun rakennettu lisää.
Omituinen piirre kuitenkin liikenteessä, kun ohituskaistat alkoivat, kaikki nostivat nopeutta, ja jälleen vaijereiden välissä hissuteltiin.
Härnösandissa kierasimme pienen lenkin kauppapuodin löytymisen toivossa. Mutta kommuuni oli niin vanhan näköistä, ettei siellä kauppoja tainnut olla.

Ison sillan jälkeen ajoimme näkö-ala paikalla oleville tankeille. Juotimme pyörät.
Hetken siltaa katseltuamme ja kuvattua lähdimme tien päälle. Melkein heti alkoivat tietyöt. Menoa se ei hidastanut, mutta catebillareita, kaivinkoneita, jyriä, asfaltin tekolaitteita, junttia, nostureita, kuorma-autoja riitti Uumajan pohjois puolelle saakka. Siinä oli konenäyttelyä kerrakseen. Ennen Ullångeria pysähdyimme tien varteen, laitoimme trangian töihin, ja söimme Norjan reissun viimeisen leiriaterian. Hyvältä maistui viimeinen nuudeli annos. Tähän asti riitti kotoa tuotu ruoka. Käytänössä emme ostaneet lainkaan syötävää, muutamat kahvit, jäätelöt ja batteryt rasittivat budjettia.
Ilma oli helteistä, olin ajanut tähän asti muovit päällä, aamun kosteus narras laittamaan. Eivät ne mitään haitanneetkaan, nyt oli jo niin kuuma, että joutivat takalaukkuun, samalla myös ajopuvun alla olleet lisävaatteet. Vain t-paita jäi jäljelle.
Ornskoldsvikissä löysimme kaupan, Anssu osti ketjurasvaa, jäätelöt ja tietenki juotavaa.
Hivuttauduimme liikenneympyräin kautta E neloselle, olimme päättäneet, että mittarinopeus sata tulisi olemaan matkavauhti. Realistinen Sigma kertoi että liikumme yhdeksänkymmentä kilometriä tunnissa. Umeån ohitimme hetkessä, vaikka liikennettä oli ruuhkaan asti kaupungin kyljessä kulevalla väylällä. Skellefteån läpi ajelimme seuraavaksi, ja kiihdyttelimme rivakasti Haaparantaa kohti. Tietyöt olivat loppuneet ja E nelonen vei meitä kankaitten ja soisten erämaiden halki kohti pohjoista. Vilkasin trippimittariin, yli kolmesataa kahdeksankymmentä kilometriä tankkauksesta. Piteå olisi neljänkymmenen kilometrin päässä. Oho, nyt taisi tulla työntökeikka. Olin ajanut Ksatasella parhaimmillaan juuri mittarissa olevat kolmesataa kahdeksankymmentä kilometriä. Hidastin kahdeksaan kymppiin. Nyt täytyy hissutella. Tein koko ajan kulutuslaskelmia, olimme sillan jälkeen ajaneet muutamat ripeät pätkät ja reippaita ohituksiakin olimme tehneet.
Pieni toivon kipinä kyti siinä, että Anssun pyörässä oli viisi litraa isompi tankki, jospa sieltä voisi lirutella.
Kun kohtalon ivaa tie sukelsi täysin asumattomiin seutuihin. Muutama liittymä vanhoille sorakuopille piristi yksitoikkoista näkymää. Nyt ei näyttänyt hyvältä. Piteån välimatkakylteissä kilometrit tuntuivat vain lisääntyvän.
Mutta sitten muistin hämärästi, että olimme tankanneet edellisellä reissulla, ei suinkaan Piteåssa vaan etelämpänä kolmikirjaimisessa paikassa. Jos sinne pääsisi. Ja totta se oli. Åby oli kylä, siellä Shellin huoltoasema. Ajoimme tankille. Jännittys latistui kun katselin litralukemia, kahdeksantoista ja puoli. Jäljellä olisi ollut vielä kolme ja puoli litraa.

Tässä huokaistu helpotuksesta, tankki on täynnä, matka voi jatkua.

Kävimme syömässä, nythän teimme poikkeuksen, söimme sämpylät surkean kahvin kanssa. Bensan loppumispelko sai kai periaatteet höltymään. Loppumatka Haaparantaan olikin siirtymäköröttelyä, Torniossa joimme isot kupilliset kahvia, ja söimme suomalaiset possut. Hyvää oli. Päätimme tankata Tupoksen ABC llä. Ajelimme hiljalleen alaspäin. Katselin kellosta, että ehtisimme hätäillen puoleenyöhön mennessä kotiin. Mutta mikäs kiire meillä.
Anssu jäi ajelemaan omaa vauhtiaan, en kuitenkaan ehtinyt ottaa kypärää päästä Tupoksella, kun Suzukin pauke alkoi kuulua.
Loppumatkan Anssu ajoi edellä, pysähdyimme ennen Raahea pienelle tauolle. Kalajoella seisoi hirvi tien poskessa. Kotona olimme viisitoista minuuttia yli puolen yön, keskiviikko aamuna.
Ongelmaton Norjan reissu, mitään yllättävää, tai erikoista ei tapahtunut. Pyörät pelas kuin hyvät kellot. Nähtävää oli paljon, kelit hyvät, vaikka vähän satelikin välillä.
Tuo aikaisemmin suunniteltu reitti piti kutinsa. Ainut poikkeama suunnitelmasta oli Trondheimin vierailun lyhyys, joka antoi mahdollisuuden ajaa jo päivää aikaisemmin peikkovuoren yli. Ja loppumatkan yhdenvuorokauden ajo, johon oli varattu kaksi vuorokautta aikaa. Iron Butt ajosta sen verran, että tuohon viimeiseen etappiin olisi pitänyt lisätä kaksi ja puolisataa kilometriä, niin vaatimus tuhannen mailin ajosta olisi täyttynyt. Aikaa olisi ollut vielä viitisen tuntia. Voisihan tuon ajella, virallisestikkin.
Grammo ja Tarja jatkoivat Mo I Ranan kautta Narvikiin, Skibotteniin ja Kilpisjärven kautta takaisin.
Kypärää nostan Grammon kyytiläiselle, vähillä harjoittelukilometreillä keikkui Suzukin takajakkaralla kuin vanha tekijä.
Peikkovuoren serpentiineillä moottoripyörän kyydissä Huh!!!!
Tästä matkasta oli vaikea rakentaa tarinaa minkäänlaista. Kaikki toteutui niin tarkasti suunnitelmien mukaan, ettei paljoa tarvinnut improvisoida. Kuitenkin seuraavaankin matkaan kannatta tehdä sabluuna, se jäntevöittää kokonaisuutta, tai sitten ei. Mukava on sellainen reissu, johon vain lähdetään, ja jolta tullaan pois kun huvittaa, no niinhän me nytkin käytännössä teimme.
Kun noita tievaihtoehtoja esim. Peikkovuorille ei kuitenkaan ole määrättömästi.