Nordkapp on Europan pohjoisin kolkka, johon kohtuullisesti moottoripyörällä pääsee. Jos haluaa saivarrella, voisi ainakin Anssun Tohtorilla ajaa hieman lännemmässä olevan niemen nokkaan, joka on hiukkasen pohjoisemmassa. Mutta me ajoimme tuohon perinteiseen kärkeen. Sinne suunnittelimme ajavamme pohjoisempaan reittiä. Huhu kertoi ettei tie ole parasta mahdollista laatua näillä seuduin, sehän nähdään.
Tenojoessa ei paljoa vettä näkynyt, kun päästelimme sen länsipuolta pohjoista kohti. Vähän yli parikymmentä kilometriä ajettuamme melkein tikkusuoraa tietä, käännyimme Rustefjelbm,istä länteen. Aluksi tie noudatteli laakeita soraharjuja, ja pintakin pysyi hyvänä. Tätä kaartelua ei kestänyt kauaa, kun tie alkoi kihartua mutkille, valitettavasti pintakin huononi melkein ajokelvottomaksi.
Ehkä tästä tiestä voisia sanoa, "sitä norjalaista ihtiänsä"? Kapea, mutkikas, kaiteeton, kuoppainen, jyrkkiä mäkiä, ja vielä jyrkempiä mutkia. Pysähtelimme usein kuvaustauoille. Ifjordin tienhaaran jälkeen tie pinta parani, kaasuakin pystyi jälleen kääntämään. Mutkat pysyivät entisenlaisina, tiehän kiertelee vuonojen rantoja, maisemat huikaisevat.
Kartan mukaan olisi aika terästäytyä tarkkailemaan Amin hehkuttamaa rotkonäkymää, ja vasemmalle se ilmestyi kuin tilauksesta. Syvyyksiin putoavat kallionseinämät, pohjalla virtaava joki. Ei huvittanut mennä aivan reunalle kurkkimaan. Kuvia jälleen.
Pysähdyimme vähäksi aikaa katselemaan paikkakunnan menoa. Näkyi pari moottoripyörää, ja muutama auto. Ei muuta.
Jatkoimme pikaisesti matkaa pohjoista kohti. Yöpuun olimme valinneet Olderfjordista. Matkaa hyväpintaista tietä päälle kuusikymmentä kilometriä. Porsangervuono oikealla puolen piti huolen siitä että maisemissa riitti katselemista minkä ajolta ennätti.
Olderfjordissa löytyikin mukava majatalo johon majoituimme. Teimme pienet iltapalat ennen nukkumaan menoa. Laksevissa oli alkanut jo tihuuttaa vettä. Näytti että taivas olisi pitempäänkin pilvessä Nordkapin hujaukseen emme odottaneet aurinkoista keliä.Tosin kelit voivat vaihdella täällä nopeasti. Kuitenkin tuntui, että lämpötilan muutos olisi pysyvämpää.
Aamulla se nähtäisiin.
Samaan aikaan teki lähtöä Nordkapp,ia kohti polkupyöräilijä perävaunu vielä rasitteena. Näitä koviksia näkyi useita seuraavan päivän aikana.
Tankkasimme tankit piripintaan. Ajoa sade ei haitannut, voimistunut tuuli piti veden pois visiiristä.
Maisemat olivat komeita.
Näytti että Nordcapiin menevään tiehen on satsattu paljon rahaa. Pieni huoli alkoi koputella kypärän sisällä, vanha tuttu päänkipu alkoi muistuttaa millaista se voi olla näin pitkän ajan päästä. Siirsin joutavat kipuilut syrjään ja keskityin ensimmäiseen tunneliin. Tästä tunnelista PK on sanonut " tyypillinen Norjalainen tunneli, valoton ja iloton, kapea, ja kuoppainen". Moottoripyörälle kuitenkin tarpeeksi leveä, eikä kuopatkaan pahemmin röykkyyttäneet. Sade jatkui hiljalleen, samoin meidän matka. Asfaltti oli uuden näköistä sileää, mutkista varoitettiin hyvissä ajoin.
Meren alaiseen Nordcapp tunneliin piti maksaa pääsymaksu.
Tunneli oli astetta leveämpi ja valoisampi kuin edellinen. Ensin laskeudutaan syvälle, ja sitten noustaan takaisin maanpinnan tasalle.
Kokeilin Ksatasen menohaluja tunnelin puolessa välissä, satakaksikymmentä mittarinopeus tuntui aivan sopivalta tähän tunneliin.
Mangeroyan saarella satoi. Seuraava tunneli antoi jälleen suojaa vähäksi aikaa. Sitten olimmekin jo Honigevåg nimisessä kaupungissa. Nyt piti ottaa jo huomioon lisääntyvä päänkivistys. Ei tiennyt hyvää tuulisella ylängöllä.
Siellä tuuli, Ksatasta sai painaa kunnolla tuulta vastaan, että pystyssä pysyi. Pysähdyimme mielestämme hieman tuulelta suojaavaan katveeseen, mutta se oli kuvittelua. Pelkäsin Ksatasen lentävän sivujalalta nurin. Keplottelin lisähousut vielä entisen päälle. Nyt varustus kestäisi vaikka pohjoisnavalle.
Jokin väärinkäsitys, työseisaus tai mikä lienee, meiltä ei peritty pääsymaksua lainkaan. Se olisi kuulemma ollut aika suolainen?
Nordcapp ei mitään suuria tunteita herätä. Vaikea suhteuttaa tuota kolmensadanmetrin putousta koska mistään ei saa kiinnekohtaa. Tuuli kyllä muistutti olemassaolostaan. Mutta tämä tällä käynti on lähinnä yleissivistykseen kuuluva, moottoripyöräilijöiden pakollinen piipahdus.
Hengähdimme hetken kalliolle rakennetun pramean hallikomplesksin sisällä. Siellä ei sentään tuullut.
Kun saavuimme pyörillemme oli niiden viereen parkkeerattu kolme vetouistelukulkinetta. Vapoja oli pystyssä joka puolen. Siinä, joka kuljetti retkueen telttaa oli jopa tuulilasin pyyhkijä! Tanskasta olivat Goldwing ukot.
Anssu kiristi tohtorin vilkunvarren ruuvin. Huoltotoimenpide suoritettiin varmasti kovimmassa tuulessa tohtorin historiassa.
Minulla olisi ollut pääkopalle huollon tarve, tai peräti vaihto olisi ollut asiallinen toimenpide.
Lasku Honigevågin kaupunkiin oli tuskallista taapertamista. Päässä jyskytti koko ajan, eikä voinut oikein keskittyä ajamiseen. Tässä olisi ollut realistisia mahdollisuuksia jonkun tummun ajaa rollaattorilla Ksatasen ohi. Anssua hermostutti jarrutella tohtoria ykkösellä alas.
Heti kaupungin jälkeen löimme leiriksi pienessä tihkusateessa. Trangia pöhisemään, ja päivän ensimmäinen ateria syntyi näppärästi.
Ruoka on joskus paikallaan, nyt se oli. Pääkin selveni monta astetta, ja ajo alkoi maistua.
Olderfjordissa käännyimme Altaan johtavalle tielle. Tämä tie vei loivin mutkin metsäisessä maisemassa. Pysähdyimme pienelle levikkeelle, jossa teimme välipalan. Nyt oli taas aika vähentää vaatetusta, ilma huomattavasti lämpimämpää kuin pohjoisemmassa.
Parikymmentä kilometriä ennen Altaa saman niminen vuono sivuaa ajamaamme tietä, tai päinvastoin. Alta on laajalle alueelle levittäytynyt kaupunki. Tankkasimme ja joimme kahvit Statoil asemalla. Samoille tankeille pysähtyi Oulua puhuva Viragoukko. Jos muistan oikein oli tulossa Utsjoelta. Hieman päivitteli kun pyörä oli täristänyt rekisterikilven löytymättömiin. Vetelehdimme asemalla niin kauan että Virago häipyi Skibottenin suuntaan. Anssu kävi kaupassa. Hiljalleen sonnustauduimme matkaan. Laskin seitsemän liikenneympyrää kun poistuimme kaupungista. Joku voi tarkistaa pitääkö paikkansa?
Huomasin tien vieressä sopivan levikkeen, johon käännyimme evästystarkoituksessa. Ottakoon Viragoukko etäisyyttä taas rauhassa.
Trangia keitteli nuudeleita, hapankorppujen metwurstin, juuston ja siiderin kanssa mukava iltapäivä ateria.
Mutta päänkipu alkoi jälleen kopistella kypärän sisälle kun laitoin sen päähän. En antanut itseni taaskaan välittää siitä, näissä maisemissä Ksatasella ajo oli niin mukavaa ettei moiseen pikkuseikkaan paljoa huomiota kannata uhrata?
Tämä Altan ja Skibottenin välinen tie taitaa olla tuttu useimmille Pohjois-Norjassa käyneille. Tiehän mutkittelee koko ajan näköala maisemissa.
Ennen Gildedumin näköalapaikkaa ilmestyi tuttu Viragon perä eteen, eikä rekkaria vieläkään ollut ilmestynyt pyörän takasuojaan. Ajelimme ukon perässä ja käännyimme näköala tasanteelle.
Viragoukko vähän säikähti, että mistä siihen pölähdimme.
Emme vanhenneet kauaa paikalla, muutaman kuvan jälkeen jälleen tielle
Kaunista Norjalaista vuonomaisemaa.
Olderdalenissa löysimme Siamilaisten pitämän kahvipaikan
Epänorjalainen tunneli
Kun ajelimme vuonon rantaa etelään ihmettelin kypärän sisään kuuluvaa sihinää, vilkaisin vuonolle, jonka vesi aaltoili levottomana. Nousuvesi kohisi voimalla vuonon pohjukkaa kohti. Kun käännyin takaisin pohjoista kohti huomasin Anssun jääneen valokuvaamaan tuota luonnonilmiötä. Pysäytin Ksatasan tunnelin suu aukon viereen, kamera esille ja taasen kuvia.
Anssun tultua ajoimme epänorjalaiseen tunneliin. Tämä oli valaistu, kalkittu valkoiseksi ja tie oli uutta asfalttia. Muistutti Elbe joen alittavaa kaakeleilla vuorattua tunnelia. Melkein heti perään toinen samanlainen.
Anssuakin haukotuttaa?
Ennen Skibottenia oli muistutus kunnon norskitunnelista, pimeä, ja täynnä kuoppia, pituutta tosin vain puolikilometriä.
Skibottenin satamassa kävimme vilkaisemassa joko nousuvesi olisi vuonon täyttänyt. Emme saaneet täyttä varmuutta asiasta, kovasti siinä pientä troolarin tapaista venettä yökalaan varusteltiin.
Kilpisjärvi.
Kilpisjärvelle johtava tie oli remontin alla. Väistelimme sorakasoja ja harvakseltaan olevia työkoneita parinkymmenen kilometrin matkan. Sitten viimenäkemältä on tien vieriset pusikot kasvaneet ja peittävät tehokkaasti näkymän oikealla olevaan kanjoniin.
Muistikuvassa on, että parikymmentä vuotta sitten kanjoni näkyi paljon selvemmin.
Pääkoppa ei pitänyt tietyömaan röykkyytyksestä, en kyllä minäkään. Tohtori keinui takana omassa elementisään. Vielä sitä sileää asfalttiakin tulee….
Eu-maahan tullessa on kuin näytteeksi tie levennetty vähintään nelikaistaisen levyiseksi, tältä ainakin tuntui, mutta muutaman sadan metrin jälkeen palautui normaalin maantien mitat täyttäväksi.
Kilpisjärven matkailukeskuksesta varasimme mökin, ehtona suihku!
Leiriydyimme kahdenkymmenen kolmen aikoihin hyvätasoiseen asumukseen.
Anssu alkoi heti yöpuulle. Olisin mielelläni minäkin, mutta jyskyttävä päänsärky ei antanut myöten.
Kuitenkin väsymys sen verran kova, että nukahdin muutamaksi tunniksi, herätys oli karmea. Tuli mieleen, tyssäsikö matka tähän?
Avaimen luovutus
suihku helpotti oloa, käppäilin aamuyön paikkoja katsellen. Kilpisjärvi on saanut uutta rakennuskantaa, mutta kyllä sen samaksi vanhaksi tuntee. Saanaa ei niin vain muuteta ulkonäöltään.
Soimme itsellemme sellaisen ylellisyyden että kahdeksalta vasta olisi herätys. Nyt se koski tosin vain Anssua. Hiljalleen pakkaisimme kamppeet kasaan, reseptionissa sain tietää, että Kilpisjärven lääkevarasto sijaitsee kylän eteläisessä osassa. Sinnehän olimme matkalla.
Suomen maanteiden korkein kohta.
Buranat ja Ketorin löytyivät Saananmajojen reseptionista. Nakkasin muutamat tabut naamaan. Tankkasimme ja starttasimme pyörät uusiin seikkailuihin. Muotkatakassa pysähdyimme, pitihän ottaa valokuvat Suomen korkeimasta maantien kohdasta. Anssun houkuttelin ajamaan mäki uudelleen, ja otin pienen otoksen videolle.
Näitä ei paljoa enää näe.
Samalla huomasin, missäs päänkipu? Virtasen Keijo sanoisi tässä tapauksessa, "tuntuu kuin saisi lahjaksi tämän päivän." Siltä se todella tuntui.
Uusin mielin lähdimme ajelemaan Ropia kohti, jossa joimme kahvit.
Tien vieressä oli katoavaa kansanperinnettä, vanhanaikaiset puhelinpylväät lankoineen. Eivät taida olla enää muutaman vuoden päästä. Kuvia piti räpsiä noista nostalgisista ihmeistä.
Sotamuseo
Kilpisjärven tielle oli laskettu uusi päälyste. Myös se sai ajon tuntumaan silkinpehmeältä, ja kun jyske oli poissa kypärän sisältä, suhisevan ajon keveyttä ei voi kuvailla.
Ennen Markkinaa tarkastimme Saksalaisten vartiolinnakkeen toisen maailmansodan ajalta.
Uskomaton määrä energiaa tuhlautui tuossa kapinassa. Hyvänä esimerkkinä tämä syrjäinen linnake. On siinä ollut työmaa tehdä kivikkoon satojametrejä juoksuhautoja, korsuja ym.. sotaan tarvittavia toimenpiteitä. Hullua hommaa.
Kuva ei kerro karmeaa totuutta tien kunnosta
Nyt kun tuntui että kunnon puolesta voisimme ajaa vaikka maailman ääriin teimme reissumme ensimmäisen virhearvioinnin. Käännyimme Kaaresuvannolta Ruotsin puolelle. Aluksi näytti että hyvinhän tämä menee, sitten alkoi kidutus.
En muista löytäneeni Suomen puolelta yhtään niin huonossa kunnossa olevaa tietä. Kömpelöitä paikkauksia on tehty periaatteella "kun on paikka paikan päällä, niin on kruunu svensikin taskussa".
Evästyspaikka.
Miksi se pitäsi kätkeä?
Aikamme köröteltyä neljänkympin huippunopeudella aloimme katsella eväspaikkaa. Se löytyi Muonionjoen varresta, Kätkesuadno nimeltään. Kaipa häpeävät tien kuntoa niin, että suvantokin pitää kätkeä. Arvuuttelimme joen vartta seuraan tukevan verkkoaidan tarkoitusta. Anssu epäili, olisiko estämässä svenskien uimista Suomen puolelle parempien teiden toivossa.
Ruokavarojen ajoitus osui melkein nappiin. Tällä tauolla tyhjensin eväsvarastoni käytännössä tyhjiin, nyt olisi oltava loppupäivä nälillään.
Vähitellen sonnustauduimme ottamaan uutta kärsimystä vastaan, haluttomasti venyimme tien päälle.
Jälleen uhkarohkea yritys Ruotsin puolelle.
Alun perin olimme suunnitelleet ajavamme Pelloon asti tällä puolella. Mutta kun Muonion ylityspaikka tuli, ei meitä kahtakertaa tarvinnut käskeä.
Tuntui aivan ihmeelliseltä ajella leveää sileäpintaista hyvin maalattua asfalttia pitkin. Niin helppoa ajelu oli, että alkoivat yön rasitukset painaa joten kääntelin usein tien varrella oleville pysäkeille. Pienen tauon jälkeen oli mukava jatkaa matkaa, lämpötila kohosi jo pariinkymmeneen asteeseen. Kolarissa pysähdyimme ja ostimme jotain purtavaa loppumatkaksi, sekä huolehdimme, että nestevaranto pysyisi plulssan puolella. Paljon oli muitakin motoristeja liikkeellä. Viragoukkoa emme olleet enää nähneet, vaikka samoilla poluilla liikuimme.
Eräällä pysäkillä Kawasakin omistaja taakkaili kunnon moottoripyörän hankkimista. Aikoi suunnata ajeluharrastatuksensa laajelmmille reviireille.
Pellossa tankkasimme. Emme olleetkaan viisastuneet yhdestä töppäyksestä, sillä käänsimme keulat jälleen Ruotsin puolelle. Perustelimme ratkaisua ylityspaikan huomattavasti eteläisemmällä sijainnilla. Siellä Ruotsin puolella huomasimme tehneemme virheen. Sama röykkyytys alkoi. Ei aivan niin kaameassa muodossa kuin pohjoisemmassa, mutta aloin laskea kilometrejä Ylitornion ylityspaikalle. Tulihan se vihdoin. Äkkiä omalle puolelle.
Kukkolankosken kimallusta.
Tässä on pidettävä ylistyspuhe Suomen hyville teille. Uskomatonta, että muutamassa vuodessa ovat pelimerkitä kääntyneet Suomen eduksi. Norjassa muutama isompi pätkä oli hyvää, mutta luvattoman paljon oli heikkokuntoista pintaa. Ruotsin pohjoiset tiet ovat täysin ala-arvoisia.
Viime kesänä kun ajoimme Sundsvallista Haaparantaan oli tällä osuudella parisataa kilometriä pelkkiä tienparannuskoneita, jotka hakkasivat tuskassa vaijerikaiteita keskelle kapeaakin tietä. Näihin kaiteisiinko Ruotsin tielaitosen varat menevät? Ja ne ovat pyörillä ajavien kauhistuksia. Tuolla pohjoisella pätkällä yksinäinen kaivinkone yritti silmälumeeksi kutata tienvarsiojan piennarta, kyllä täälläkin tietöitä tehdään…..
Kukkolan koskelle pysähdyimme. Vettä oli yllättävän paljon, komea koski kuohui pitkällä matkalla. Kirkkaanvärinen lautta toi kirkuvaa turistilaumaa alas kuohuja väistellen, tai niihin törmäten.
Tupoksen abc.llä viimeinen tankkaus
Tornion - Kemin välisellä moottoritiellä poistimme karstoja Ksatasen ja Tohtorin moottoreista. Muutama harrikka siinä tientukkona, onneksi oli vasen kaista käytössä. Näyttävien tietöitten läpi huristelimme Oulun tielle. Normaalisti tässävaiheessa alkaa matka olla lopussa. Edessä vain siirtymäpätkä. Ei nyt. Matka taittui reippasti, yllättävän äkkiä olimme Oulun ohittavalla moottoritiellä. Tupoksella viimeinen tankkaus.
Tästä sitä lähdettiin maanantaiaamuna.
Liikenne oli vähäistä kasitiellä, etelään menevät autot pitivät niin reipasta vauhtia ettei ohituksiin tarvetta, eikä meillä mitään kiirettä muutenkaan.
Miten voi suora kasitie saada ajofiilingin huippuunsa. Näin vain kävi.
Kotona olimme yhdentoista aikoihin.
Kategoriassa moottoripyörämatkat tämä on mumero ykkönen. Ehkä tuo kallon kivistys oli se suola, joka maustoi loppumatkasta huikean elämyksen.
1 kommentti:
Amiable brief and this enter helped me alot in my college assignement. Thanks you seeking your information.
Lähetä kommentti