Lokakuun aluksi harvinaisen lämmin sunnuntai-aamu. Satanen startattasi kesäisen pehmeästi, visiiri alas ja tie kutsui. Heti alkuun tiesin, ettei lenkistä tulisi pitkä, koska muut tehtävät odottivat. Ohtakarin asetin kääntöpisteeksi, sen myös toteutin. Hirveät hirvet hillitsi kaasukättä mukavasti, ei ollut haluja revittelyyn. Muutama kuva jo syksyisestä merestä, takaisin mantereelle samaa hiljaista runsaan kahdeksan kympin vauhtia. Kas kummaa saaresta lähteneellä autokolonnalla tuntui olevan kiire, päästelin kolonnaa sivu aina kun tila antoi myöten. Mitäs nuorisoa tämä? Uteliaisuus heräsi, kirkolla katsoin kun kolonnan loppupään rippeet parkkeerasivat museonmäelle...
Päätin retken ajatuksella, voi olla viimeisiä ajoja tälle vuodelle!
Hieman aikaa tuvassa tööväilyä, ajokamppeet uudelleen päälle, Ducati käyntiin suuntana Toholampi. Tiivis ajoasento vaati hieman totuttelua, ei kuitenkaan aiheuttanut mitään ahtaanpaikan kammoa. Ja kun tielle päästiin, unohtui pieni istuinepämukavuus ja ranteita koetteleva rönötyksen tuntomekki. Sitten kun vauhti nousi, alkoi ajoasento tuntua mukavalta! Pyörä totteli ajatuksen lailla. Monsteri on nimensä veroinen, ei pahemmin höyleile kuskille, karusti vie eteenpäin, ei eleettömästi vaan antaa ajajalle sellaista ajofiilinkiä, ettei paremmasta väliä. Väliviirteen mutkista ja suorista olivat kuopat kadonneet, eikä niitä mutkiakaan voi mutkiksi sanoa, Ducati vain sukelsi niihin niin varman tuntoisesti, tarkasti ja ulos mutkasta samalla varmalla otteella.
On Monsteri tällaisella tiellä paha vastus pyörälle kuin pyörälle, jos kilpaa ajettaisiin. Onneksi ei ajeta. Toholammilla vähän haikein mielin sammutin koneen, Volkkarilla takaisin kotiin. Kaksi erilaista erinomaista pyörää teki lokakuun sunnuntaista kokemisen arvoisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti