Millaista oli matkustaa tällaisella autolla silloin, kun se ei ollut retroa, nostalgiaa, veteraaniautoilua, vaan kylmiä tosiasioita liikkumisesta pisteestä a pisteeseen b?Muistan, kunhan auto oli, ei merkistä väliä.
Perille pääsy oli auton tehtävä.
Kummallista? Ajan kultaamana muistelee mielellään autokyytiä jotenkin taivallisena kokemuksena.
Ei se sitä ollut. Istuttiin kyytiin niin kuin nytkin, ja matkustettiin paikasta toiseen.
Skoda johon tutustuin, ei ollut aivan kuvassa näkyvää mallia, oli uudempaa Skoda Octavia vuosikertaa. Palolan Aimo omisti kyseisen pirssin.
Skodaan tutustuminen ajoittui ankaraan keskitalveen joskus kuusikymmenluvun alussa. Lunta oli metrikaupalla, tiet aurattu niin, että polannetta oli ehkä kymmeniä senttejä tienkin päällä. Onneksi palteet olivat korkeat.
Kuljimme Skodalla Kannuksen metsiä perkkailemassa muutamana päivänä.
Pakkasta parikymmentä astetta, ja auto tietenkin niin täynnä kuin sopi. Aimo kuskina, Äyvä, Eskot, Palolan ja Toskalan ja minä.
Tuollainen sakki jo lämmitti autoa sisältä, samalla höyrystäen ikkunat läpinäymättömiksi.
Skoda oli hyvä lähtemään käyntiin. Sieltä se lumihangesta illalla hörähti tupruttelemaan vesihöyryjä ensimmäisellä starttauksella. Aina eivät sen aikaiset biilit niin tehneet.
Eräs kotiinpaluu on jäänyt mieleen. Ehkä ilma oli vähän jo lauhtunut kun lähdimme köröttelemään Rautio Kannus tietä kotiin päin. Tiehän on mutkaa mutkan perään. Skodassa kapeat ristikudosrenkaat, joiden pito oli nimellinen.
En laskenut tarkkaan, montako kertaa auto pukattiin palteista tielle ennen kun olimme Kannuksessa, monta kuitenkin.
Hassua nykyajan mittapuun mukaan se, ettei kukaan kauhistellut, ihmetellyt, kun lumi taas pölähti.
Eikä Skodaa tarvinnut kierrellä tielle noston jälkeen, josko muovipuskurit olisivat säröillä.
Tästähän voi päätellä: Autot ovat sellaisia kun aika vaatii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti