perjantai 15. maaliskuuta 2019
Maaliskuun puoliväli lauhempaa. 15.3.2019
Vaihtelevia ovat kelit. Nyt plussan puolella, lunta satanut lähes joka päivä, lauha sää pitää sen matalana. Muutamana päivänä pääsi tuulikin hieman liikuttelemaan valkoista hötyä, ei kuitenkaan liikennettä haittaavia kinoksia syntynyt. Katoilla ei lumi tahdo enää pysyä, etelä tuuli on ollut kova ja Perkkiön tupaa jäähdyttävä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Terve, oli onni matkassa muutama viikko sitten, kun osuin näille sinun sivuillesi. Otsikon totuus tulee selväksi – ja tyylikkäästi: siinä kuinka kerrot, kielen kanssa ei metkuilla. Sanojen käyttö on tarkoituksenmukaista, siihen on suodattunut sitä noiden seutujen vakautta, teiden piirtämää, tai teiksi ihmisen piirtämää vääjäämätöntä tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä, jollaisesta voi vierailijakin kokea häivähdyksen, kun pitää pyörän suunnassa tiellä, joka peltoaukeiden halki johtaa kaukaiseen kiireettömyyteen, joka kuin leuan alta vinkaisussa lupaa, kun sen omaksuu tässä kohdallaan nyt alkeellisena kaiken ajamisen ja kulkemisen ehtona, ja tarvittaessa se myös inttää, loputtomasti tasaisena aukeavan matkan tavoitteen lähestyvän päivän mittaan jo vähitellen…, ja siinä on läpinäkyvyyttä myös muihin suuntiin (ja se viittaakin etäisyyksiin). Kaikki on asiaa, tarvitsematta toitottaa mitään. Ihmisen oleminen, liikkuminen ja eläminen luonnollisessa symbioosissa moottoripyörän kanssa hahmottuu ja pelkistyy rauhallisesti ja itsestään selvyytenä. Se ote kuultaa kaikessa mitä kirjoitat (kitarasivuille en ole ehtinyt vielä). Ja toiminnan ajallinen kesto on kunnioitettava. Tässä aukenee elämän pituinen perspektiivi... Se, tuo ajan syvyys, vertautuu vaikka niihin sijainteihin, paikkoihin, tapahtumiin, joita me pidämme jokapäiväisesti muuttumattomina, joita tarkkaillaan ja joiden todistusvoimaisuutta ja varmuutta pidetään yllä pysymällä selvillä meren ääriviivojen vaakasuoruudesta, joiden kautta yritetään ymmärtää myös toisinaan horisontissa näkyvien, toisinaan näkymättöminä aistittavien, pitkäkasvuistakin ihmistä pitempien ja vakaampien jatkumojen laajuutta: moottoripyörä on ainutlaatuinen väline yhteyden pitämiseen tähän loputtomuuteen, minkä keskelle olemme osuneet ajamaan.
Perehdyttämällä meitä ympäristöömme, moottoripyörällä ajamalla opitun, sen opettama, sanomisen selkeys on oleellisen merkittävä, että saamme ymmärrettäväksi tätä kutsumusta. Mikä se on? Se on tuuli sisällämme. Moottoripyörä päästää meidät tuuleen. Sen avulla löydetään sellaisille paikoille, joille ei muuten olisi tultu. Millaisia ne ovat? Näillä sinun sivuillasi niistä saa käsitystä. Mainitsen vain yhden, mutta sitäkin merkittävämmän kohdetyypin. Ajamme sinne, missä saadaan läheinen kosketus luontoon. Se vie meidät luonnon äärelle, josta onnekas voi suunata katseensa kohti alkuperäämme, mistä tänne on ilmaannuttu – paradoksi on se, että säältä suojaavien asusteiden ja varusteiden avulla, aina vain paremmin eristäytyneinä tavoitamme tuota yhteyttä. Useimmiten yksin ajaen. Tätä varten moottoripyörä on keksitty. Se vaatii ymmärrystä. Ja sen kehittämistä. Ja sitä se antaa, kun on opittu hallitsemaan jäsenien, kehon, aistien ja mielen itsestään toteutuva toiminnan sopusointu, yhteen soiminen, pyörän kanssa. Sen ansiosta. Ajaessa on selvittävä ehjänä ja hengissä ja myös niin, että se pätee toisiinkin tiellä liikkujiin. Kun kaiken tapahtumisen samanaikaisuus, peräkkäisyys, aistimisen oikeellisuus, luotettavuus ja havaitsemisen paikkansa pitäminen, myös ennakoiminen, kehittyy, kehittyy samalla havaitsemisen herkkyys. (Mutta jos ajaa jatkuvasti hyvin nopeasti, tuon herkkyyden alue kaventuu, eikä tasaisesti, vaan sitä nopeammin, mitä nopeammin nopeus kasvaa.) Se on mielen ja toiminnan yhtäaikaisuuden hallitsemista, jonka saa kuin palkintona, kun on lähtenyt tielle. Ei siitä ajaessa tiedä mitään, mutta kun värien ja äänien puhtaudet koettuaan keinauttaa jalat maahan, huomaa, että sai tuota puhtautta mukaansa. Vaikka kuluisi talvi, tai vuosi, tai vuosikymmeniä, sitä riittää tarvittava määrä, joka lähettää jollakin hetkellä tarkistamaan akun varauksen, öljyt, ilmanpaineet, jäntevyyden kytkinkahvan liikkeessä,….. se laittaa käynnistämään moottorin. Vaikka tekniikka saattaa olla monimutkaista ja tulla vielä vain monimutkaisemmaksi, se on (vielä) yksin hallittavissa, pienen napin painallus osoittakoon sitä, kuinka käytettäväksi saadun järjestelmän laajuus pelkistyy ja tihentyy, melkein kuin kiteytyneeksi jähmettymällä hetkellisyyden kokemiseen – mikä, mitä on tuollainen ajan yksikkö, jonka melkein ehdimme havaita, lähes kuin tunnistaa, tai muistaa – samalla kun olemme jo kiteen sulaessa sulautuneet itse siihen, kun eturengas rasauttaa jo soraa pihalta kääntyessä… turha karisee pois, tällaiseen lähtemiseen voi kokea koko olemassa olemisensa keskittävän toteuttamistaan, tai tarkemmin toteutumistaan, mahdollisimman tavanomaisesti, vailla mitään ajatelmien tai näkyjen harhakuvia todellisuuden toisenlaiselle puolelle – mutta yhtä kaikki, olemme päässeet pyörän päälle, voimme ohjata pyörän viemään itsemme vaikka hakemaan aina kauemmin matkalla viipyviä postillähetyksiä, katsomaan, joko parinsadan kilometrin takana asuva lähinaapuri on varustanut vastaavan- tai jonkin toisenlaisen ajoneuvon, onko kenties sävellyksiä tai tekstiä syntynyt, tai toisenlaisia lapsia, tai lähteä etsimään reittiä sinne, missä näkee kevään ensimmäiset kurjet, missä voi kuunnella, osaako jossain joku tintti vielä kokonaisen ”titityyn” ja millaisessa skaalassa. Samalla huomaamme, että kaikkia syitä, jotka puhaltavat meitä tielle, ei voi, ei kannata, eikä pidä, tuoda eikä yrittää tuoda esille, sanoiksi saakka. Ja niin huomaamme, että jossakin olemme onnistuneesti pysäyttäneet pyörämme sellaiselle kohdalle, joka oli lähes varmuudella tunnistettavissa järjestyneeksi tätä seisahdusta varten – sellaisten elementtien ja aineksien äärelle, jotka tunnistamme heti omiksemme ja saamme käyttöömme niissä ja niiden kesken alusta asti vallinneista voimavaroista nyt tarvittavan täydennyksen.
Niinpä ajetaan yhä uudestaan katsomaan, kuinka aurinko tällä kertaa värittyy, kun se viimeksi nähdään korkeimman mäen kiveltä, tai mitä eroa siinä on siihen, joka kuitenkin kohta nousee, eikä sekään kenties ole auringon näkemisistämme viimeinen, tai löydämme itsemme aamu- tai iltakajossa tuijottamassa meren kareille, vähintään syksyin, keväin. Eikä tämä toistu samana. Sitä osoittaa se, että kaikesta tästä ei kuitenkaan ole tullut ohjelmallisesti tiukkaa järjestystä noudattavaa aukotonta tapaa. Rauhallisuus, havaintojen tekeminen ja muistiin saaminen vakuuttaa. Näihin kuviin voi luottaa. Ja vain näin tämä on mahdollista, vailla mitään pätemistä. Eikä siinä tarvita yhtään eriskummallista sanaa, niiden haettua yhdistelmää. Kaikki turha pyyhkiytyy pois elementtien, tuulien pyörteilyissä, viuhinoissa ja niiden suuntien vaihtuessa, kun ne seuraavat jälkiään kannaksien, rantojen, koskikapeikkojen, suvantojen, avoselkien, tiepengerryksien, siltojen, jänteiden, kivi- ja betonikaarien ja holvien kautta oikoen ja kierrellen ja tuolta mäntyrinteiden ja kallioiden vieritse pyyhällettyään ne tulevat, osuvat ja tarttuvat ja tartuttavat aina voimallisemmin sen, joka on jo kuin sisäisen vastaavuuden valmiiksi asettama ja suuntaama… valmiudessa tarkistamaan, mikä tämä tuuli nyt on, mistä se tulee, mihin se koskettaa, mihin sen mukana pääsee. Mitä laatua tämä voima voi olla, vakautta, vai muutosta...?
Lähetä kommentti